Helsinki Half Marathon 2017 – tulipahan juostua

Kevään ”kilpailukausi” huipentui tänään HHM:ään. Ennätys jäi tekemättä, mutta tulos oli kuitenkin paras puolikkaalla kahteen vuoteen. Kun vielä aurinko paistoi, reitti oli erinomainen ja järjestelyt pelasivat, jäi ihan hyvä fiilis, vaikka tuloksellisesti juoksu oli pettymys.

Saavuimme vaimon kanssa Helsinkiin edellisenä iltana, kun lapset oli ensin pudotettu Vantaalle hoitoon. Numerot sai Forumista, ja siellä käytiin myös tekemässä vielä viime hetken tankkaukset sushilla ja jäätelöllä. (Itamae osoittautui muuten hinta-laatu-suhteeltaan mainioksi valinnaksi.) Tukikohtana toimi toissa vuonna hyväksi havaittu Scandic Park. Tällä kertaa vierailu alkoi tosin hieman ikävästi, kun meille kerrottiin, että hotelli on täysi ja tarjolla on vain varattua huonompi huone. No, onneksi sekin huone oli ihan OK, ja pienen urkkajuoman lipityksen jälkeen päästiin nukkumaan.
Aamulla oli tarkoitus herätä 6.30 ja suunnata jo ennen seitsemää aamupalalle. Itselläni lähtö vähän viivästyi, koska väsytti. Aamiaisella oli tarkoitus syödä puuroa, mutta se oli aika karmeaa, joten söin vähän munakokkelia ja riisipiirakoita. Juoda olisi pitänyt enemmänkin, mutta edelleen väsytti.

Mitähän tästä tulee.

Aamupalan jälkeen lähdettiin Töölönlahdelle lämmittelemään. Ilma olikin jo yllättävän lämmin, ja alkoi vaikuttaa siltä, että hiki voisi lenkillä tulla. Käytiin vielä kerran hotellilla vessassa, ja sitten lähtöalueelle. Ihmisvilinässä alkoi juoksufiilis nousta. Muutama minuutti ennen starttia kiipesin lähtöalueen kärkipäähän. Jostain syystä haukotutti vietävästi. Onneksi puolimaraton yleensä herättää ihan mukavasti.
Etukäteen kaavailin sopivaksi vauhdiksi noin 3.55 min/km. Alkumatkasta oli tosi vaikea arvioida vauhtia, kun kello näytti höpöjä ja lähtöryntäyksen imu vei mennessään. Pari ekaa kilsaa 3.45 min/km, sen jälkeen vauhti hieman hiipui nelosen tuntumaan. Koitin löytää sopivan porukan, jossa saisi ryhmästä vetoapua.
Kymppiin meni jonkin verran alle 40 minuuttia, mutta sen jälkeen oli vaikeaa. Vilunväristykset ja raskaat jalat saivat pelkäämään samanlaista nestehukkaista totaalikanttaamista kuin viime vuonna Paavolla. Vauhti vähän hidastui, ja päätin juoda reilusti seuraavilla asemilla. Juomapisteen jälkeen vähän piristyinkin, mutta tiesin enkan karkaavan viimeistään siinä kohtaa, kun 1.25-jänikset tulivat takaa ohi.
Märskyn mäki tuli ihan yllättäen vastaan, kun reittiä oli muutettu toissavuodesta. Uusi reitti oli mielestäni vielä entistäkin parempi ja mäkikin oli inhimillisempi kokemus. Viimeisille kilometreille takaa tuli hyvävoimainen kirittäjä, jonka peesissä sain vähän kiristettyä loppua kohti. Ja pääsinpä lopussa vielä ohikin, hahaa. Loppuaika karvan alle 1.26 eli kolmisen minuuttia tavoitteesta. Keskisyke suunnilleen anakynnyksellä ja loppukirissä pykälän päähän maksimista…

Puinen mitali ja erottuva paita.

Mikä meni pieleen? Edellisviikon työmatka maailman toiselle puolelle aikaerorasituksineen verotti varmaan jonkin verran voimia, mutta muutenkaan vapun kympin jälkeen harjoittelu ei ole ollut riittävää. Arki on ollut aika kiireistä, ja koviin harjoituksiin ei ole löytynyt puhtia. Ei siis ihme, että kunto on ollut mieluummin lasku- kuin noususuunnassa.
No, tästä on suunta vain ylöspäin. Viikko, ehkä kaksi kevyttä, ja sitten rakentamaan syyskuntoa. Aika oli kuitenkin siinä mielessä ok, että ehjällä harjoitusjaksolla kunto on mahdollista hilata vielä syksyksi ennätyslukemiin. Tapahtumana HHM ei pettänyt tälläkään kertaa: reitti, järjestelyt, maalihuolto, tunnelma, keli – kaikki kohdillaan. Ensi vuonna sitten mieskin.