Amsterdamin maraton 2015 – oppitunti maratonjuoksusta

Huomisen Amsterdamin maratonin kunniaksi päätin repiä haavat auki ja muistella vuoden 2015 kilpailua. Sen oli tarkoitus olla voittoisa paluuni maratonille – vaan kuinkas sitten kävikään.

Edellisestä maratonista oli kulunut kuusi vuotta. Olin juossut Ahvenanmaalla nappijuoksulla ennätykseni 3.25, minkä jälkeen harjoittelu oli ollut muutaman vuoden vähemmän tavoitteellista. Jossain kohtaa kuitenkin heräsi taas ajatus kolmen tunnin jahtaamisesta, ja päätimme vaimoni kanssa ilmoittautua Amsterdamiin.
Harjoittelu sujui hyvin. Selvä tavoite toi harjoitteluun jäntevyyttä, ja jo keväällä yllätin itseni täysin parantamalla kympin ennätystäni kolmella minuutilla. Tätä seurasi kuukautta myöhemmin puolikkaan ennätys. Kun lisäksi maratonvauhtiset lenkit eivät tuntuneet mitenkään liian vaativilta (pisimmillään taisin juosta 21 km), itseluottamus kasvoi kohisten. Ainut takapakki oli flunssa, jonka takia viimeiset kovat harjoitukset jäivät tekemättä, mutta työhän oli tehty jo aiemmin.
Kolmen tunnin tavoiteajalla pääsi miellyttävän väljään lähtökarsinaan, jossa saattoi vielä ottaa viimeiset verryttelyt ja kuvitella kuuluvansa kovien menijöiden joukkoon. Taktisesti oli tarkoitus tehdä mahdollisimman tasavauhtinen juoksu. Lyhyemmissä kisoissa oli tuntunut, että katkeamisen pelon takia luovun liian helposti tavoitevauhdista, joten tällä kertaa olin päättänyt pitää kiinni 4.15-kilometrivauhdista vaikka väkisin. Tämä tulisi osoittautumaan suorastaan ”nerokkaaksi” ideaksi.
Ekat kilometrit menivät tietysti alkuhuumassa. Keskustasta suunnattiin etelään Amstelia myöten. Märällä mukulakivellä ja ison porukan keskellä vauhti tuntui ajoittain aika kovalta, mutta noin puoleen matkaan asti juoksu sujui vielä ihan hyvin. Sen jälkeen sitten vähän vähemmän hyvin.
Saavuin puolimatkaan vielä aikataulussa, mutta nopeasti sen jälkeen vauhdin pitäminen alkoi käydä työlääksi. Jalkojen hapottamista jo tässä kohtaa joku olisi voinut pitää jonkinlaisena varoitusmerkkinä. Minä en. Puskin eteenpäin, kunnes vauhti alkoi väkisin hidastua. Aloin ensimmäisen kerran huolestua.
Kilometrivauhti putosi nopeasti viiden minuutin tienoille, mutta sillä tahdilla pystyin kuitenkin jatkamaan. Reidet alkoivat jäykistyä ja v-käyrä nousta. Lähinnä tuli laskettua jatkuvasti mielessä millaiseen loppuaikaan vielä oli mahdollisuuksia. Jossain kohtaa sykevyö valahti vyötärölle ja viskasin sen mielenosoituksellisesti reitin laitaan.
Hiljalleen matka eteni ja kuvittelin jopa ehtiväni johonkin 3.10-aikaan, mutta loppuhuipentuma oli vielä tulossa. Viimeisillä kilometrillä jalat alkoivat krampata ja juoksu vaihtui enimmäkseen kävelyksi. Yleisön tuella otin aina muutaman juoksuaskeleen, mutta hyytävässä tihkusateessa krampit äityivät aina vain pahemmiksi. Viimeiseen kahteen kilometriin käytin varmaan melkein 20 minuuttia. Maaliintulo oli urheilukentällä ja koitin vielä loppukiriä, mutta pohkeet olivat eri mieltä. Nilkutin maaliin lyötynä.
Loppuaika oli 3.25, kuuden vuoden takainen ennätys parani muutamalla sekunnilla. Lähes koko toinen puolikas oli yhtä tuskaa. Jälkikäteen voisi ajatella, että jos olisi ymmärtänyt hellätä vähän aikaisemmin eikä juossut jalkoja alta, joku 3.10 (ja 15 minuutin ennätysparannus) olisi ollut tehtävissä. Mutta tulipa kerran koettua tällainenkin juoksu ja opittua, että kova itseluottamus ei korvaa huonoa kuntoa.